Pääset edelliselle ja muillekin sivuille aina myös yläpalkin valikosta.
Japanilainen kalligrafia, 書道
Näyttelyssä ollut kursiivityylinen työni "aki" eli syksy. En ole siihen tyytyväinen, mutta olin harjoitellut kalligrafiaa vasta kuukauden päivät, kun tein sen. Pahville piirtäminen osoittautui hankalammaksi kuin harjoituspaperille.
Japanissa asuessani harrastin japanilaista kalligrafiaa, koska se auttaa minua oppimaan japanilaisia kanjeja (kiinalaisia tai kiinalaisperäisiä piktograafeja) ja koska olen harrastanut länsimaista kalligrafiaa tai tyylikirjoitusta jo nuoresta iästä asti.
Japanilainen eroaa jonkin verran kiinalaisesta tyylistä, ja tyylejä on Japanissakin monta. Itse opiskelin opettajan johdolla, joka jokaisen merkin / fraasin kohdalla halusi minun kirjoittavan sekä hitaalla, koulukirjamaisella tyylillä (kaisho 楷書), hieman nopeammalla (gyosho 行書), mutta vielä luettavalla kursiivilla, ja lopulta täysin käsittämättömällä, lentävällä käsialalla (soosho 叢書), jota eivät suinkaan kaikki japanilaisetkaan osaa lukea. Minulle nopea tyyli oli kuitenkin olennainen, sillä harrastan teeseramoniaa, jossa aidosti arvostaakseen seinällä riippuvaa kalligrafian taidonnäytettä on syytä ymmärtää edes kirjoittamisen perusteet, mieluiten tietysi ymmärrettävä mitä rullassa lukee. Vielä en sillä tasolla ole, mutta ymmärrän tosin käsialat ja erotan edes jollain tasolla siveltimen käytön taitotasoja. Länsimaalaiseksi selvisin ilmeisesti hyvin, mutta se on varmasti sekä länsimaisen tekstaamisen ja vesiväriharrastuksen ansiota. Siveltimen käyttö on nimittäin minusta sangen hankalaa.
Kaishoo-tyylillä kirjoitettaessa kaikki piirrot piirretään oikeaoppisesti erikseen, yksitellen, oikeassa järjestyksessä, kiinalaiset merkit kirjoitetaan aina samalla tavalla: jokaisella viivalla on tarkasti määrätty järjestyksensä. Merkit piirretään viiva viivalta ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, mutta aina sääntö ei ole yksiselitteinen, joten jokaisen merkin piirtojärjestys pitää opetella ulkoa. Merkeissä on tosin paljon yhtäläisyyksiä, joten työ ei ole aivan niin loputon kuin miltä kuulostaa. Työtä tosin lisää se, että puoli- ja täyskursiivilla kirjoitettaessa piirtojen järjestys saattaa muuttua, kun viivoja yhdistellään ja jätetään pois. Puolikursiivissa (gyoshoo) viivojen "hännät" ovat näkyvissä ja osa viivoistakin puuttuu, mutta merkki on kuitenkin aivan tunnistettavissa. Täyskursiivissa (soshoo) viivat yhdistyvät ja merkki saattaa olla jo varsin erilainen kuin kaishoo-versionsa.
Talvi. (Kaishou; Hidas, nelikulmainen tyyli.) Japanilaisten kalligrafiat ovat usein joko vuodenkiertoa kuvaavia, zeniläisiä mietelmiä tai haiku- tai tanka-runoja.
Kanjeja piirretään joko hitaasti tai lennokkaasti siveltimillä, joissa on bambuvarsi ja erilaisista aidoista karvoista tehty kirjoituspää. Muste tulee nykyisin muovipullosta, mutta minulla on myös vanhanaikaisia mustekaakkuja, joita hangataan veden kanssa mustekiven pintaan. Mustekiviä on minullakin erikokoisia, sillä isolle siveltimelle soveltuu parhaiten iso kivi, pienelle iso on turhan laaja, ja mustetta kuluisi vain turhaan. Paperi on harjoiteltaessa silkkipaperimaista, ohutta, toiselta puolen karkeampaa, toiselta (kirjoituspuolelta) kiiltävämpää, ohutta (ja Japanissa hälpaa) paperia, täältä sitä ei edes taida saada. Kun tehdään taideteosta, normaalit ihmiset kirjoittavat hyvin kosteutta imeville, kultareunaisille pahvitaustoille, mutta se on mielestäni vaikeaa kiiltävän ja vähän kosteutta imevän harjoituspaperin jälkeen. Oikeat taiteilijat vetävät vetonsa tietenkin käärön pintaan, mutta sen materiaalista en tiedä kovin paljon. Pahvi tai kääröön tarkoitettu paperi kiinnitetään sitten hienoon, kankaasta tehtyyn taustaan, ja ripustetaan seinälle.
Kevyen harjoituspaperin päälle tulee kitjoitettaessa metallinen tai kivinen paino, ja paperi on syytä asettaa huopaiselle kirjoitusalustalle, ettei pöydän pinta ole mustu - japanilainen muste ei pesemällä lähde, vaikka on tehty (ainakin perinteisesti) hiilestä. Joskus, kun olin kesäkimonossa kalligrafiatunnilla, olin hieman urheilumielinen - kimononi olisi voinut muuttua entiseksi ydessä hetkessä. Kirjoittamisen päätyttyä sivellin pitää pestä vedessä varoen veden joutumista varren sisään. Myös mustekivi pyyhitään rypistetyllä, pieleen menneellä tekeleellä, siis paperilla. Kaikkia tarvikkeita varten on käteviä kantolaukkuja, joita minullakin on useita. Itse työ laitetaan putkiloon ja kääritään furoshikiin, japanilaiseen kankaanpalaseen, joka taitellaan käteväksi kantolaukuksi, ja kannetaan kotiin.
Ensimmäinen kalligrafiani: "Kukka". (Hidas tyyli.) Ylin vaakaviiva on suhteettoman paksu, loppuhuitaisu on huono, mutta ihkaensimmäiseksi työksi minusta kaiken kaikkiaan aika hyvä. (Vertasin salaa jälkeeni tulleisiin, jotka aloittivat myös "kukalla".)
Japanilaiset kuluttavat kalligrafiatöitä paljon kuten he kuluttavat kaikkea, mitä voidaan tilaisuuden, vuodenajan, tunnelman tms. mukaan vaihtaa. Näin sekä kalligrafeille että harrastelijoille riittää motivaatiota. Toinen motiivi on tietenkin se, että moni teksti, varsinkin historiallinen, mutta mikä tahansa taideteokseen tai muu taiteellinen teksti, esimerkisi otsikko tai tuotteen nimi, saattaa olla koukeroisesti sutaistu. Ulkomaalaiselta sellaisen lukeminen on onnen kauppaa - jos kanjit ovat tuttuja ja helposti tunnnistettavissa, ehkä jotain voi arvata - yleensä kuitenkin ei. Vertailukohtana mainittakoon, että japanilaset ystävänikään eivät osannneet lukea nopeaa tyyliä, tee- ja kalligrafiaopettajaani lukuunottamatta.
Aloittelijat harjoittelevat vain yhtä merkkiä kerrallaan, edistyneet kirjoittavat kokonaisia kappaleita. Tämä kalligrafia on kerhojen näyttelystä Kanazawan yliopistolla, jolla on kerhoja joka makuun.
Jotta voisin opetella lisää, ostin mukaani Suomeen kanjikirjan, jossa kanjit on
kuvattu kaikilla em.
kolmella tyylillä. Paperista on hieman pulaa, mutta ehkä keksin jotain. Kovin imukykyistä
ei
musteen rajallisen määrän takia viitsi valita... Mutta opettaja Helsingistä kuitenkin
löytyy. Sitä
patsi, kanjien parempaan opetteluun kirjoittaminen on kuitenkin edelleen hyvä keino.
Käytän toki
tekeleitäni myös koristeina ja lahjoina, tosin vain niille, jotka osoittavat kiinnostusta
lajia
kohtaan. Onnistunut arkki ei synny minulta vielä helposti, ja joudunkin harjoittelemaan
yksittäisiä
piktograafeja pitkään ennen kuin niistä syntyy edes saman kokoisia, puhumattakaan muista
attribuuteista.
Kirjan lisäksi minulla on kasapäin prujuja, mutta tämä on länsimainen lähestymistapa.
Japanissa
kalligrafia on kuitenkin vain kirjoitustaitoa, välttämätöntä kaikille ihmisille, jonka
takia siitä
on tehty opetuskirjoja mm. koululaisia varten. Japanilaisten perinteisten taiteitten ja
taitojen, kuten
kaikkien budo-lajien, teen, kalligrfian, japanilaisen tanssin jne. opetus on varsin
länsimaalaisesta poikkeavaa.
Aluksi kärsimättämänä, tehokkaana ja itsekkäänä länsimaalaisena halusin oppia nopeasti,
ottaa läksyjä
mukaan kotiin ja muutenkin loogisesti, kognitiivisesti ajatella asiaa. Väärin. Lopulta
käsitin,
että kyseessähän on sananmukaisesti tie, [doo], jota kuljetaan. En haluaisi
väittää, että
jaanilaisille päämäärän saavuttamienn ei olisi tärkeää, varmasti se nimittäin on, mutta
joissain asioissa,
juuri niissä, joiden perässä on tavu [doo], "tie", ovat niitä, joissa prosessi on
vähintäänkin yhtä
tärkeä kuin päämäärä. Pitää olla nöyrä, sitä pitää opetella, kuten kärsivällisyyttä, ja
nöyryys ja
kärsivällisyys ovat oppiaineessa vähintään yhtä tärkeässä asemassa kuin itse tee tai
kirjoittaminen tai aikido [aikidoo].
Syksy, harjoitus. (Kursiivinen tyyli.) Harmi, että harjoitelmani olivat aina parempia kuin näyttelyyn lähetetty työ...
Tärkeää on jatkaa sinnikkäästi harjoittelua, kopioida edeltäjien (sensei) eli opettajien tai mestarien tekemisiä, toiston myötä henkistyä ja saavuttaa syvällinen tuntemus, josta oma oivallus ja kysymykset voivat nousta. Tietyllä tavalla mieleeni tulee KarateKid -elokuva, vaikka aidosta japanilaisuudesta se taitaa olla kaukana. Poikaa pyydetään maalaamaan aitaa, pesemään autoa ja ties mitä, vaikka hänelle muka opetetaan karatea. Jälkikäteen paljastuu, että hänen maalausoppinsa ovat olleet hyödyksi - lapsen tuli vain ensin oppia olemaan kyseenalaistamatta liian paljon. Luulenkin, että olen oppinut ainakin joissain tapauksissa ottamaan sen asenteen, että "katson mihin tämä johtaa - ehkä tästä on sittenkin iloa".
Japanilaiset itse ripustavat kirjoituksensa tokonoma-nimiseen alkoviin, jossa on esillä tilaisuuteen tai vuodenaikaan sopivaa muutakin taide-esineistöä. Jos talo on moderni, eikä tokonomaa ole, kirjoitus löytyy vaikkapa oven yläpuolelta tms. Jos kyseessä on pienehkö kirjoitus, sitä vaihdetaan vuodenaikojen tms. mukaan: keväällä ehkä mainitaan kirsikat, tai ehkä siteerataan sopivaa zeniläistä lausetta kun vastaanotetaan vieraita: "Yksi tapaaminen, yksi mahdollisuus". Japanilaisilta olenkin oppinut vielä entistäkin enemmän kiinnittämään huomiota luonnon tapahtumiin, vuodenaikojen vaihteluun ja niin edelleen. Otin kylllä ennenkin huomioon länsimaisia vuodenkierron ilmiöitä ja tapahtumia ehkä ystäviäni tiiviimmin, mutta miltä kuullostaa se, että kimono, sen vyö, vyön nauha, kengät, seinäkirjoitus, teeseremonian valinta, siinä käytettävät kukat ja makeiset, seinäkirjoitus, astiat jne. jne. valitaan erikseen noin kuukauden tarkkuudella, välillä tarkemminkin, sillä onhan arjen ja juhlan välillä eroa vaikka kuinka kevät olisikin?
Kirjoitusen taiteellisuutta määrittävät säännöt, joita en ole vielä oppinut. Muun muassa työn alueet, jossa muste on levinnyt (nijimi) ja paikatun näköiset alueet (kasure) yhdessä isojen ja pienikokoisten merkkien sekä ohuiden ja paksujen viivojen vaihtelun kanssa vaikuttavat taiteellisuuteen. Edellisten sijoittelu, rytmi ja esimerkiksi musteen määrä siveltimessä määräävät työn onnistuneisuutta. Merkit piirretään muutamassa sekunnissa, eikä niitä voi muutella tai korjailla jälkikäteen. Jos merkit on tarkoitettu samankokoisiksi, jokainen merkki kuvitellaan keskenään samankokoisten neliöiden sisälle, ja merkin kuuluu täyttää neliö mahdollisimman tasaisesti. Koska toisissa merkeissä on vähän piirtoja ja toisissa toista kymmentä, on noviisille vaikeaa jopa merkkien saaminen keskenään samankokoisiksi.
Kalligrafiataidetta käytetään eri tarkoituksiin, muun muassa runojen kauniiseen
esillepanoon. Japanilaiset runot ovat muodoltaan tarkasti määriteltyjä: tankassa on 31 tavua
(5-7-5-7-7), choka-runon pituutta ei ole määritelty, mutta säkeet ovat vuorotellen
viiden ja seitsemän tavun mittaisia, viimeisten kahden säkeen ollessa seitsemän
kummankin. Edelliset runotyypit tunnetaan waka-tyylinä. Haiku 俳句 taas on seitsemäntoista tavun
mittainen runo, jonka säkeiden pituudet ovat 5-7-5. Loppusoinnuilla ei ole väliä, mutta japanin kielessä
on paljon homofonisia sanoja, tavuja, joiden merkitys ei ole sama vaikka ne ääntyvät
täysin samalla tavalla. Runoissa leikitellään usein monimerkityksisillä tavuilla.
Merkin "oikea" merkitys näkyy vain kirjoitetusta tekstistä - kuultaessa ääneen
lausuttu runo merkityksen voi arvata kontekstista, mutta sen kirjoitusasu, ja siten
täsmällinen merkitys (vaikkakin arvattavissa) voidaan varmistaa vasta katsomalla tekstiä. Esimerkkinä
toimikoon hätäisesti kasaamani esimerkki:
His sister and landlady stood at the door sending him kisses. "I love you two," he
said.
Edellinen voidaan ymmärtää merkityksessä "Miehen sisar seisoi ovella, kuten myös miehen
vuokraemäntä" tai "Miehen sisar, joka samalla oli tämän vuokraemäntä". Jälkimmäinen
lause voidaan käsittää "Minäkin rakastan sinua, hän sanoi" tai merkityksessä "Minä
rakastan teitä kahta", mutta vain, jos lause ainoastaan kuullaan. Lukiessa sanan
"two" kirjoitusasu kertoisi, että oikea tulkinta on "teitä molempia".
Tuuli, harjoitus. (Kaishou.) Tähän olen itse asiassa varsin tyytyväinen.
Tarvittavat välineet 道具
- Shitajiki 下敷き: Yleensä musta tai tummansininen huopainen kirjoitusalusta estää pöytää tahraantumasta ja tarjoaa hyvän, sileän alustan.
- Bunchin 文鎮: Metallinen puikko, paino, pitää paperin paikallaan kirjoitettaessa.
- Hanshi 半紙: Ohutta harjoittelupaperia. Muistuttaa kirjoituspuoleltaan silkkipaperia.
- Fude 筆: Sivellin. Isoja siveltimiä käytetään varsinaisen tekstin kirjoittamiseen, pieniä yleensä kirjoittajan nimen signeeraukseen. Pienellä voi kirjoittaa myös kompakteja, pitkiä tekstejä.
- Suzuri 硯: Mustekivi, kivestä kaiverrettu musteastia. Syvä pää asetetaan kauemmas pöydä reunasta, matala pää kohti kirjoittajaa ja pöydän reunaa.
- Sumi 墨: Mustekakku tai valmis muste pullosta. Mustekakkua hiえrotaan veden kanssa mustekiven pintaan.
- Muita tarvikkeita 小物: vesipipetti musteen ohentamiseksi; harja siveltimien harjasten oikomiseen, bambumatto, johon siveltimet kääritään.
Länsimainen kalligrafia
Kirjoitan erilaisilla muste- ja tussikynillä, tasa- ja viistoteräisillä jne. En ole mikään mestari, mutta minusta on hauska kokeilla taitojani erilaisten tyylien ja käsialojen parissa. Oma käsialani on varsin huono, josta tunsin alakoulussa syyllisyyttä. Vieressäni istunut vasuri kirjoitti nimittäin erittäin säntillistä tekstiä vasenkätisyydestään huolimatta, ja ajattelin, että jos hän, niin kyllä minäkin. Ikinä en omaa käsialaani saanut siistittyä, mutta impersonoin uskottavasti kauniita esikuvia. Koska olen vain harrstelija, joka ei edes vakavissaan opettele tai tutki mitään, ihailen professionaaleja, jotka eivät näytä tarvitsevan apuviivoja. Heidänä kätensä on varma, tärinätön, keskittäminen ja samankokoisuus tulevat näköjään tuosta vain, eivätkä rivit laske, nouse, eivätkä kiemurtele. Itse vain harrstelen omaksi ilokseni, ja jos joskus tekstaan muille, yleensä se rajoittuu onnittelukortteihin tai menuihin, plaseerauskortteihin jne. Diplomeja en uskaltaisi ruveta tehtailemaan
Välineeni ovat Rotringin kynät, vanhat mustekynät irtoterineen ja pullomusteineen, sekä sulkakynä. Lisäksi minulla on imupaperille tarkoitettu pyöreäpintainen pidike, jolla tekstin voi nopeasti kuivata, sekä musteenpoistoliuosta. Rakastan erilaisia vanhoja mustepullo- ja -kynätelineitä, joita pidänkin mieluusti pöydilläni viemässä tilaa.