Parisuhdetietoa? Eräs ystäväni kysyi minulta voisiko Naisen Kanssa -sarjakuvaa pitää yleispätevänä, joskin
yleistävänä naisen käyttöoppaana. Täysin häpeämättä vastasin myöntävästi.
Parisuhdeanekdootteja
Korotetut panokset
Edellä mainitsemani sarjakuva ei ole minulle edes erityisen tuttu. Olen lukenut muutamia niin sanottuja strippejä,
mutta en kovin monta. Yllä mainittu ystäväni luetti minulla seuraavanlaisen:
Mies ehdottaa naiselle: "Kultaseni, menisimmekö yhdessä teatteriin?" Nainen innostuu. Kun teatteri-ilta lähestyy,
on mies jänistämässä: "Kultaseni, jospa antaisin lipun ystävättärellesi, ja voisitte siten mennä yhdessä?"
Nainen ei todellakaan ilahdu ajatuksesta. Sarjakuvan selitysosassa muistaakseni kerrotaan, miten mies ei voi
selvitä tilanteesta kuin korottamalla panosta: "Kultaseni, jospa menisimmekin yhdessä oopperaan?"
Minusta tässä on tietyllä tapaa vissi totuus, vähän samaan tapaan kuin pankkilainassa. Alkuperäinen lainan summa ei riitä
takaisinmaksuksi, vaan on maksettava korko, ei kuitenkaan kiskureiden korko, vaan asianmukainen.
Banderolli
Olin kerran erään toisen ystäväni kanssa hänen kutsumanaan kahvilassa. Emme olleet nähneet pitkiin aikoihin. Hetken siellä oltuamme hän sai tekstiviestin, ja luki sen - anteeksi pyytelemättä. Hän jopa vastasi viestiin, ja odottelin pidättyväisesti silla aikaa. Hetken kuluttua tuli taas tekstiviesti. Siihen piti vastata. Tämä toistui. Rupesin harmistumaan, vaikka hän muistaakseni jopa jossain vaiheessa keksi pyytä anteeksi keskeytystä. Kun viestejä oli vaihdeltu muutaman kerran päättelin, että hän ei ole kiinnostunut seurastani, ja totesin, että minun on parasta poistua häiritsemästä, koska hän on niin kiireinen. "Ei, ei", hän vastasi. "Tää liittyy yhteen mun tuttuun, joka on ollut viime päivinä uutisissa, ja on aika jännittävät paikat". Ja viestittely jatkui siitä huolimatta, että kännykkä laitettiin hetkeksi pois. Sen koommin en ole miestä nähnyt, vaikka olen kerran vuodessa lähettänyt hänelle meilitervehdyksen. Ymmärrän, että viestien aihe oli päivänpolttava, mutta miten minä voin kilpailla sen kanssa? Mitä minun on tarkoitus tehdä sillä aikaa? Jos minun ptiää pitää jättiläismäistä banderollia, jossa lukee "minä olen täällä" - antaa olla."Homot ovat ihan tyhmiä." "Ah. Turha sitten kertoakaan, että olen homo."
Olin teinimpänä "deiteillä" urheiluystäväni kanssa. Hän vietti pitkän tovin kahvilakeskustelustamme kertoen, miten hän ei voi sietää ihmisiä, jotka sunnuntaiaamuisin eivät nouse ylös. Hän on kuulemma kymmeneltä jo palaamassa lenkiltä. Kun hän lopetti, hän kohteliaana miehenä kysyi, millainen ihminen minä olen. No jaa, minähän olen juuri sellainen, jota hän ei voi sietää.Otin opikseni ja olen käyttänyt tätä metodia itse monet kerrat. Tärkeät asiat kerronkin suoraan heti, jolloin vastapuolelle jää vaihtoehdoksi vain todeta, että hän ei mahdu kategoriaan. Mutta vain tärkeissä. Ehkä koko perheen aikaisin herääminen oli urheilijalle todellakin oikeasti tärkeää. Ja jos joku kuvittelee minun latelevan niitä näitä heti kättelyssä tuohon malliin, todettakoon, että ne ovat niitä, joista en viitsi ruveta kinaamaan enkä hieromaan kauppaa, periaatteenkin ihminen kun olen. Toiminta on täysin tietoista.
Kukaan ei saa haukkua juutalaisia, paitsi Ruben Stiller.
Toivottavasti ne, jotka tietävät kulttuuritaustoistani mitään arvaavat, mitä olen saanut kuulla koko ikäni. En toivo vastaavaa kellekään. Kuuntelin joskus otsikkoa paljon pahempaa homottelua, ja vieressäni istui kaappihomo, ja kiduin hänen kanssaan. Siitä huolimatta, että olen vähemmistöä, olen sentään etuoikeutettu. Voin vain kuvitella, miten ikävää on vähemmän etuoikeutetuilla vähemmistöjen edustajilla. Yllä oleva otsikko on jupakasta, joka käytiin erään vuosia vanhan televisio-ohjelman takia. Stillerillä on kuitenkin, siitä huolimatta, että kyllä kai kaikkea voi tarkastella rakentavan kriittisesti, että usein tuntuu kuitenkin pahalta, jos omaa minää, minuutta, identiteettiä, kansakuntaa, maata tai muuta sellaista arvostellaan täysin epäsensitiivisesti. Krittisyydessään pitäisi ottaa huomioon, että kuuntelija on vain ihminen, jolla on inhimilliset tunteet, puolustusvaisto. Ei ole kohteliasta kriitikonkaan heittää toiselle märkää tiskirättiä päin kasvoja, vaan olla rakentava. On mahdollista jopa kokonaan pidättäytyä arvostelemasta keskustelukumppaniaan makro- tai mikrotasolla, vaikka kaikki eivät aina näytä sitä oivaltavan. Voi näet myös luottaa siihen, että jos suomalaiset ymmärtävät edes osan omista vioistaan ja Suomen ongelmista, niin ehkä keskustelukumppaninkin itsekritiikkiin voi luottaa... mutta onha aina mukava epäillä toisen älykkyyttä ja tehdä itsestään erinomaisen fiksu ja piikikäs.Punainen merkkisingnaali
Minut on kasvatettu olemaan rehellinen mutta puhumaan kohteliaasti eikä töksäyttämään. Rehellisyys ei ole sama kuin suorasukaisuus, eikä kiertely ja kaartelu sama kuin hienotunteisuus. Niinpä en ilahdu siitä, että joku sanoo minun hermostuvan ilman varoitusta. Onko mahdollista, että henkilö ei näe eikä kuule varoitusmerkkejä? Rehellinen pitää olla, mutta myös hienotunteinen, ja on ikävä sanoa epäkohteliaan suoraan, sillä silloin omat viimeisetkin hyväntuulisuuden rippeet katoavat samalla. On paljon mukavampaa sanoa hymyillen tai silmää vinkaten pari varoitusta, pysyä vielä itse siedettävällä tuulella - sellaisella, jonka onnistunut toisen perääntyminen vielä voi pelastaa. Sitä vastoin on ikävä joutua niin huonolle tuulelle, että siitä ei enää palaudu. Näin huonolle tuulelle päätyy siksi, että toinen ei kuule signaaleja tai välitä vihjeistä. Silloin joutuu sanomaan rumasti, suoraan, ilman vitsin varjoa tai diplomaattisuuden häivääkään, ja jo siitä yksistään tulee huonolle tuulelle. Hyvä esimerkki lienee seuraava:Oli äitini surunvalittelutilaisuus, jossa toimin tietenkin emäntänä, ainoa lapsi kun olen. Eräs sukulaiseni halusi välttämättä pitää kiinni sanavalinnastaan "tiedemies", jolla hän kuvasti äitiäni. Yritin vinkata silmää ja sanoa siihen sopivalla äänellä, vaikka olin erittäin itkuinen ja väsynyt, että "tarkoitat varmasti 'tiedenainen'?" "En, kun tarkoitan tiedemies, ei sellaista sanaa ole olemassakaan." Äitini on kuitenkin minut kasvattanut omien arvojensa mukaisesti, ja voin varmasti sanoa, että joskin äitini piti oikeakielisyydestä, hän myös hyväksyi tiedenainen -sanan ja käytti sitä itse.
Ei kai ole kenenkään vieraan asia surunvalittelukahveilla ruveta edesmenneen tyttärelle puhumaan tuohon sävyyn, eikä varsinkaan erittäin älykkäänä ja sivistyneenä miehenä olla ottamatta huomioon antamaani aika selkeää vihjettä siitä, että ollaan menossa metsään. Luulisin, että surunvalittelu järjestetään juuri sellaisten ihmisten lohduttamiseksi kuin minä olin sillä hetkellä. Mutta vaikkei tilanne olisikaan tämä, en voi ymmärtää, että ihmisten vihjeitä ei kuunnella. On fiksua antaa vihjeitä, sillä niitä antamalla ja niitä kuuntelemalla ja katselemalla voimme välttää isommat erimielisyydt, jotka monet ovat siinä mielessä turhia, että tärkeysarvoa niillä on vain yleensä toiselle osapuolelle, jolloin toinen hyvin voi väistää. Vähintäänkin olisi kai diplomaattista asetella seuraavat mielipiteensä asiasta kieli keskellä suuta.