Äitini sairastaminen ja kuolema olivat vaikeita asioita sekä äitini äidille, jonka tytär kuoli,
minulle, jonka äiti kuoli, ja isälleni, jonka puoliso kuoli. Olen ainoa lapsi, joten perinnöstä ei
tarvitse riidellä. Kuitenkin tulin siihen tulokseen, että ajasta jonkun kuoleman jälkeen kannattaa
puhua ajoissa, ennen kuin kuolema näyttää mahdolliselta. Tietenkin jokainen kuolee, mutta vakava
sairastuminen tai loukkaantuminen tuo kuoleman lähemmäksi, konkreettisemmaksi. On hyvä jos
henkivakuutukset, kuoleman jälkeiset toiveet, hoito- ja elintenluovutustestamentit sekä muut,
esimerkiksi tilan tai kiinteistön hoitamiseen liittyvät asiat sekä tärkeiden papereiden ja
tallelokeroiden jne. sijainnit on ajoissa selvitetty. Kun onnettomuus kohtaa, ei enää ole halua
sellaiselle, eikä aina aikaakaan.
<><><>
Mitäpä sanoa ihmiselle, joka juuri on menettänyt läheisensä? Eipä moniin asioihin mitään oikeastaan
voi sanoakaan. Kaikista asioista ei voi sanoa: "Tiedän miltä sinusta tuntuu", vaikka haluaisikin.
Vaikka vastaava tapaus olisikin sattunut omalle kohdalle, oli kysymys sairastumisesta,
onnettomuudesta, kuolemasta, koulukiusatuksi tulemisesta tai muusta henkilökohtaisesta katastrofista,
emme täsmällisesti voi tietää miltä se jostakusta muusta tuntuu. Mitä sitten voi sanoa? Aina voi
sanoa: "Jos haluat (joskus) puhua siitä, olen tässä." Voi myös kysyä jotain, jonka arvelee sillä
hetkellä, siinä tilanteessa tahdikkaaksi: "Kova ikävä...?" tai " Hän oli varmasti sinulle tärkeä".
Aina edelliset lauseet eivät kuitenkaan ole tahdikkaita. Jonkun vanhempi ei ehkä ole kovin läheinen.
Silloin voit kuitenkin todeta, että sellaiset ovat aina ikäviä tilanteita, ja usein saavat ihmiset
järjestämään arvonsa uudelleen tms. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ylenpalttinen pahoittelu ei
auta ketään. Kohteliaasti ja lyhyesti voi sanoa: "Olen pahoillani", mutta esimerkiksi minusta se
tuntui hautajaisissa erittäin tylyltä, että ihmiset, jotka aivan hyvin tuntevat minut, keksivät
vain tuollaisen jäykän lauseen. Olisivat vaikkapa halanneet sanomatta mitään, tai todenneet:"Äitisäsi
tulee ikävä" tai "yritä huolehtia itsestäsi ja jaksaa." Mikäpä minä olen tässä neuvomaan ketään,
mutta näin minusta tuntui. Tuntui, kuin hautajaiset olisivat olleet kaikkia muita varten, ei minua,
isää tai isoäitiäni varten.
<><><>
Kun olin nuori, poikakaverini hirttäytyi. Nuoren itsemurha on aina järkyttävä asia, kaikkein eniten
tietysti lapsen vanhemmille. Olen aina, vieläkin, halunnut olla se kunnollinen ja ei-pinnallinen
tyttö, jollainen pääsi edes jollakin tapaa lähelle ujoa, epävarmaa ja muoti-ilmiöistä
kiinnostumatonta nörttiä. Harmi, että se ei riittänyt. Tuskin koskaan tietoisesti otin syytä hänen
kuolemastaan omille harteilleni, mutta tiedostamattani olen ottanut, ja se on ohjannut käytöstäni.
On tärkeää, että vastaavassa tilanteessa itsemurhan tehnyttä lähellä olevien nuorten kanssa
puhutaan kahden kesken asiasta, sillä lapsi ei osaa käsitellä itsemurhaa ja sen mahdollisia syitä
ilman aikuisen neuvoja. Kahdenkeskinen juttelu on tärkeää siksi, että nuorilla on paljon salaisuuksia,
joita ei voi ryhmässä paljastaa. Minäkään en ole koskaan puhunut kaikista tuohon tapaukseen
liittyvistä ajatuksistani kellekään. Vaikka tapahtumasta on jo 20 vuotta, ajattelen sitä usein.
Ja minulla on ikävä häntä.
<><><>
Kaksi vuotta edellisen jälkeen kuoli toinen nuoruudenrakkauteni. Hän kuoli auto-onnettomuudessa:
takapenkkiläisenä hänellä ei ollut turvavyötä käytettävissään, ja 18 vuotta täyttäneet kaverit
ratissa ja pelkääjän paikalla säästyivät turvavyön ansiosta. Olin tuskin toipunut edellisestä kun
jo taas... Ystävällinen sukulainen hautajaisissa halusi antaa minulle kirjallisen lohduttavia sanoja,
jotka hän oli ajatellut pojan vanhemmille. Pitäkää, hyvät ihmiset turvavöitä, älkääkä antako
kenenkään kaahata! Mitä harmittelen, on se, että kummassakaan tapauksessa en ole uskaltanut ottaa
yhteyttää poikien vanhempiin, vaikkapa vain kertoakseni, että en ole unohtanut. Minuahan he eivät
ehkä osaa etsiä.
<><><>